Olin ensimmäisessä työpaikassani 16-vuotiaana. Kokemus oli unohtumaton. Hotellialalla sain olla kansainvälisten ja kotimaisten vieraiden apuna. Opin myymään ja palvelemaan. Opin olemaan sopivan kärsivällinen ja sopivan kärsimätön. Opin kohtaamaan ihmisiä ilossa ja surussa, opin tervehtimään hymyllä kaikkia ihan automaationa. Tapasin hauskoja julkimoita kuten Spede Spasasen matkalla pelaamaan kasinoon ja ihmishirviöitä kuten Jasser Arafatin matkalla uusiin kauheuksiin. Hotellissa on tilaa monelle. Yövuoroissa heitettiin itsensä kaupustelijoita ulos ja päivävuorossa tervehdittiin lapsiperheitä. Opin pitämään naaman peruslukemilla vaikka päivän kymmenes huutaja oli ovella ja hiukset olivat toisen syljestä kaarella, opin myös olemaan ylpistymättä vuolaista kiitoksista koska uudet koitokset olivat kuitenkin hetikohta edessä. Kesän 1997 ikimuistoisimpia vieraita olivat ehdottomasti Suomen Tupperware-myyjien kokous, jossa avainkortit lensivät kaaressa aulassa tai se kun eräs julkkis vaati, että ehdottomasti pysäköin hänen autonsa vaikka kerroin olevani alaikäinen ja ajotaidoton. Lopputulos oli vähintäänkin upea; uudenkarhea AlfaRomeo auto koristi hienosti kellarin isoa betonista pilaria koko kyljen osalta nätisti kaarella. Koko kesänä ei tarvinnut koskea palkkaan kun taskut olivat täynnä tippejä, toisaalta syömiseen ei ollut aikaa eikä saanut istua asiakkaiden nähden, eli silloin ei siis istuttu. Selkä oli rikki amerikkalaisten risteilijöiden ja japanilaisten turistien laukuista mutta jenit ja dollarit korvasivat moninkertaisesti raajojen kärsimykset kestohymyillään. Opin tunnistamaan ihmiset maan ja pukeutumisen perusteella, mutta opin myös ennakkoluuloista. Kun viikon sadas englantia osaamaton japanilainen turistiopas katsoi minua kuin maailman suurinta idioottia ja sanoi hyvin hitaasti, äänekkäästi ja selvästi "ETKÖ SINÄ OSAA SUOMEA", tajusin etten vielä ymmärrä kaikkea ja opin nöyryyttä. Kerran heitin aulan sohvalla nukkuneen oopperan vierailevan kapellimestarin pihalle kun luulin häntä kodittomaksi. Boheemia taiteilijaelämää en silloinkaan tuntenut omakseni. Siitä hotelli sai valtavat "kiitokset" Oopperan johdolta jälkikäteen. Onneksi olin kuin syntynyt innokkaasti auttamaan ja palvelemaan muita ja olin työssäni valtavan pidetty. Kesähessun muutamista suurista kömmähdyksistä huolimatta sain tulla joka kesä takaisin. Kaikkea tätä oppia käytän edelleen työssäni ja osaan kohdata ilot ja surut, tervehtiä aina hymyllä vaikka aina ei hymyilyttäisikään. Kyllä se hymy sitten sieltä lopulta perille löytää itseenkin. Kiitos kokemuksista arvoisa Presidentti, olit ja olet monen oppiahjo ja vielä useamman tilapäinen koti. P.S. mielenkiintoisena anektoottina kerron vielä, että ylemmän kuvan otti isäni, kun alemman kuvan otti poikani. #Työelämä #Kokemukset #Ihmissuhteet
