"#Leikataan yliopistoilta ensin nyt puolet" sanoo Rydman. Miksi lopettaa siihen, miksei samantien kokonaan. Rydmanin ainoa ohjenuora politiikkaan: pääasia että vihervassaria v*ituttaa. Tämän epäpätevän päällepäsmärin pitää lähteä sellaisiin hommiin, joihin on joku kompetenssi. #politiikka #koulutus #kompetenssi
Suomalainen politiikka on feminisoitunut ja se näkyy. Jyrki Lehtolan kolumni osui napakasti siihen epämukavaan tosiasiaan, jota moni nainenkin tunnistaa hiljaa itsekseen: kun naiset ovat vyöryneet massoittain johtaviin asemiin politiikassa, koulutuksessa, hallinnossa ja kulttuurissa, monet mittarit ovat kääntyneet huonompaan suuntaan. Ei siksi, että naiset olisivat yksilöinä huonompia, vaan koska naisten psykologinen profiili eroaa miesten profiilista evoluutiopsykologian ja persoonallisuustutkimuksen mukaan merkittävästi ja nämä erot vahvistuvat ryhmätasolla. Naiset ovat tilastollisesti empaattisempia, miellyttämishaluisempia, heillä ilmenee keskimäärin korkeampaa neurotismi la ja he ovat vähemmän systemaattisia sekä riskinsietoisia kuin miehet. Nämä eivät ole stereotypioita vaan replikoituja löydöksiä tuhansissa tutkimuksissa. Kun tällainen profiili valtaa instituutioita, päätöksenteko siirtyy kohti lyhytnäköistä tunneperäisyyttä, uhriutumista, konfliktien välttelyä ja “kaikkien hyvinvoinnin” priorisointia omien rajojen ja resurssien kustannuksella. Tässä kohtaa astuu kuvaan Gad Saadin erinomainen konsepti “suicidal empathy” itsemurhaempathia. Se on tilanne, jossa empaatia irrottautuu evoluutionaalisesta tehtävästään (suojella omaa ryhmää ja jälkeläisiä) ja muuttuu itsetuhoiseksi hyveeksi. Empatia suunnataan väärille kohteille: rikollisille uhrien sijaan, maahanmuuttajille kantaväestön turvallisuuden kustannuksella, “heikoimmille” taloudellisen realismin sijaan. Lopputuloksena on yhteiskunta, joka ei kestä totuutta, ei aseta rajoja eikä priorisoi selviytymistä. Vaivaako tämä naisia enemmän? Kyllä, tilastollisesti kyllä. Naiset ovat keskimäärin herkempiä empaattiselle tartunnalle ja moraaliselle signalingille eli hyveellisyyssignaaleille, joissa näytetään olevansa “hyvä ihminen” julkisesti. Tämä selittää osittain, miksi vasemmistolainen politiikka, woke-kulttuuri ja “hoivavaltiollisuus” vetoavat naisiin vahvemmin. Miehet taas korostavat enemmän oikeudenmukaisuutta ja ryhmän kompetenssia. Kun politiikka muuttuu hoivapolitiikaksi, jossa valtiosta tehdään korvaava äiti, joka ei koskaan sano ei, seuraa väistämättä velkaantuminen, heikentyvä turvallisuus, laskeva syntyvyys ja kyvyttömyys tehdä kipeitä mutta välttämättömiä päätöksiä. Lehtolan mainitsemat esimerkit (Marin, Andersson, Virta, Koskela) ovat oireita tästä ilmiöstä: tyyli korvaa substanssin, some-selfiet korvaavat talousosaamisen, ja moraalinen närkästys korvaa analyysin. Naisten vahvuudet kuten yhteisöllisyys, hoiva, tunneherkkyys ovat korvaamattomia perheessä ja pienryhmissä. Kun ne skaalataan valtion tasolle ilman miesten tasapainottavaa vaikutusta (konkretia, statuskilpailu, kylmä analyysi), järjestelmä menee epätasapainoon. Naisena tämän tunnustaminen on ikävää, mutta välttämätöntä. Totuus ei ole misogyniaa, vaan evoluutiobiologiaa ja persoonallisuustiedettä. Jos haluamme kestävän yhteiskunnan, tarvitsemme seksuaalista diversiteettiä johtotehtävissä ei feminististä valtautumista, jossa miehisyys leimataan toksiseksi ja naiseus korotetaan moraaliseksi monopoleksi. Suomi ei kaipaa enempää “likkoja” politiikkaan. Se kaipaa tasapainoa. Ilman sitä suicidal empathy vie Suomen hiljalleen kohti sivilisaation pehmeää itsemurhaa. https://t.co/y4oUvpjWQP #politiikka #feminismi #tasapaino
