Joonas Ilmasti

Maahanmuuttajien matala halukkuus maanpuolustukseen ei ole sattumaa eikä pelkkää kulttuurista sopeutumattomuutta. Se on looginen seuraus liberalismin sisäisestä virheestä: Oikeuksia jaetaan runsaasti, mutta velvoitteita ei vaadita. Liberalismia edeltäneen aristoteelisen perinteen mukaan ihminen on luonnostaan yhteisöllinen olento. Hän ei synny tyhjään tilaan autonomisena yksilönä, vaan perheeseen, yhteisöön ja kulttuuriin. Tästä seurasi, että velvollisuudet olivat oikeuksia keskeisempiä. Oikeus johonkin asiaan syntyi usein vasta vastuun kantamisen kautta. Kansalaisuus tarkoitti ennen kaikkea velvollisuutta palvella yhteistä hyvää, mukaan lukien maan puolustaminen. Liberaali ajattelu hylkäsi tämän realistisen ihmiskuvan. Sen tilalle nousi valistuksen fiktio: autonominen yksilö, jonka suhde yhteisöön on vapaaehtoinen ja instrumentaalinen. Tästä logiikasta seuraa: - sinulla on oikeus tulla maahan - sinulla on oikeus sosiaaliturvaan - sinulla on oikeus kansalaisuuteen ilman syvällistä integraatiota jne. Kun valtio jakaa etuuksia ja oikeuksia ilman vastavuoroisuuden vaatimusta, se kasvattaa väistämättä entitlement-mentaliteettia. Ihminen muuttuu kuluttajaksi suhteessa valtioon, ei enää velvollisuuksia kantavaksi jäseneksi. Tämä ei koske vain maahanmuuttajia, vaan sama logiikka syö natiivienkin yhteiskuntavastuuta. Maanpuolustus on klassinen esimerkki Aristoteleen philia politikesta (poliittisesta ystävyydestä), joka edellyttää, että ihminen kokee maan aidosti omakseen. Kuten Aristoteleen pohjalle rakentanut moraalifilosofi Alasdair MacIntyre varoitti: liberalismi ei vain heikennä yhteiskuntaa, vaan tekee siitä sisäisesti ristiriitaisen ja loppuun asti vietynä myös puolustuskyvyttömän. Se tuottaa ihmisiä, jotka ottavat oikeudet, mutta eivät tunne velvoitetta - koska koko järjestelmä ei sellaista vaadi. Kestävä yhteiskunta vaatii vastavuoroisuutta ja jaettua narratiivia. Kansalaisuus ei voi olla pelkkä etuuspaketti. Sen tulee olla moraalinen ja kulttuurinen jäsenyys, jossa oikeudet ja velvollisuudet ovat tasapainossa. #Liberalismi #Kansalaisuus #Yhteisöllisyys

Kirjoitukseni sisälsi jo vastauksen: käytännössä ei pakoteta - lapsi voi istua hiljaa tai poistua tilaisuudesta. Kysymys on kuitenkin väärin asetettu. Parempi kysymys on: Miksi suomalaisen enemmistön kulttuurin ja perinteen pitäisi taipua yhden tai muutaman elämäntapa-aktivistin subjektiivisen epämukavuuden edessä? Suvivirsi on suomalainen kulttuurinen perinne, ei vain kirkollinen laulu. Se on osa suomalaista kevätjuhlan rituaalia, aivan kuten lipunnosto. Koulu ei ole uskonnollinen paikka, mutta se on kulttuurinen paikka. Suomen kulttuuri on historiallisesti kristillinen. Tätä ei voi pyyhkiä pois “neutraaliuden” nimissä ilman, että samalla tyhjennetään suomalainen identiteetti. Jos joka kerta kun joku tuntee olonsa epämukavaksi perinteen edessä, perinne pitää muuttaa tai poistaa, lopputuloksena on kulttuuriton tyhjiö. Ja tyhjiö täyttyy aina jollain - käytännössä vähemmän relativistisella voimalla. Perinteet eivät ole “pakkoja” yksilölle, mutta ne ovat pakko yhteisölle, joka haluaa säilyttää identiteettinsä. Ilman yhteisiä perinteitä ei ole yhteistä meitä. #SuomalainenKulttuuri #Perinteet #Identiteetti

Suvivirsi-episodi on jälleen yksi todiste siitä, missä jamassa Suomi on. Järjestelmä löytää aina sen yhden hyödyllisen hölmön aktivistin - tällä kertaa Lauri Ojalan - joka valittaa tarpeeksi äänekkäästi, jotta virkamieseliitti voi jatkaa perinteisen suomalaisen kulttuurin systemaattista purkamista. Suvivirsi, satoja vuosia suomalaisten kevään ilon ja kiitoksen laulu, muutetaan syrjiväksi ongelmaksi. Ja ei: Suvivirsi ei ollut kellekään pakko. Kukaan ei sitonut lasta penkkiin, ja oli täysin mahdollista istua hiljaa tai poistua hetkeksi. Mutta se ei tietenkään koskaan riitä: perinteestä itsestään pitää tehdä vihollinen. Tämä on myöhäisen liberalismin ydin: perinteet nähdään “pakkoina”, vaikka ne ovatkin välttämättömiä liimoja, jotka sitovat ihmiset yhteisöksi. Ilman yhteisiä perinteitä ei ole yhteistä identiteettiä, luottamusta eikä lopulta kansakuntaa. Ironista on, että Ojala ja hänen kaltaisensa relativistit eivät oikeasti halua neutraalia tilaa, koska mitään sellaista ei oikeasti ole olemassa. Heillä on oma uskonto - liberaali relativismi - ja relativismi sietää vain itseään. Kaikki perinteinen, juureva ja enemmistön kulttuuri on sille uhka, joka täytyy purkaa. Kun suomalainen enemmistö ei saa enää vapaasti laulaa omaa kevätlauluaan koulussa ilman uhkasakkoa, olemme jo syvällä kulttuurisessa itsemurhassa. #Suomi #perinteet #kulttuuri